Kolumni: Hankintaharkintaa
Kolumnin kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen valmistautuu muuttoon tavaroita karsimalla.
KULUNEEN VUODEN AIKANA olen tehnyt monenlaista tyhjennystä, harvennusta ja karsintaa. Verkkaiseen tahtiin tavaroiden myymisellä tai antamisella eteenpäin valmistelen suunnitteilla olevaa, uutta elämänvaihetta uusine asuinympäristöineen. Muutto sujuu kevyemmin, tai no, kevyemmällä muuttokuormalla, ja muutenkin ajattelen tarpeelliseksi ajoittain käydä läpi elämän tavarat ja tuulettaa kokonaisuus raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Asunnonvaihdon kohdalla se tuntuu erityisen sopivalta. On mukava siirtyä uuteen vailla ylimääräistä, selvittämätöntä taakkaa.
Elämäni esineistön rinnalla teen myös luopumista ihooni vuosien varrella piirretyistä kuvista. Sen suhteen en mene nyt yksityiskohtiin: riittänee, että kerron tatuoinninpoiston olevan kallis, pitkä ja kivulias prosessi. Paitsi fyysismateriaaliset tappiot ja kärsimykset, kokemus verottaa kuitenkin kaikkein suurimmin henkisesti. Jo ennen ensimmäistä laserkäsittelyä olen läpikäynyt koko kirjon tunteita katumuksesta häpeään. Teki tiukkaa myöntää itselleen, etteivät vuosia sitten tehdyt päätökset tuntuneet enää omilta.
Olen muuten tullut siihen tulokseen, että laser on yleisnimitys kaikelle, joka olisi hieman liian vaikeaa selittää meille tavallisille ihmisille. Siksi laser lausutaan epäröimättä vastaukseksi niin scifi-elokuvien joukkotuhoaseiden käyttövoimaksi kuin äärimmäistä hienovaraisuutta kysyviin silmäleikkauksiin.
”Harva ajattelee olevansa ajatuksineen ja arvoineen prikulleen sama kuin seitsemän tai neljätoista vuotta sitten – ja hyvä niin.”
Ihminen kai uudistuu seitsemän vuoden välein – tai näin olen kuullut väitettäneen. Totta tai ei, teoria tuntuu äkkiä ajateltuna sopivalta. Monet suuret linjat pitävät kutinsa vuosi toisensa jälkeen, mutta jokin meissä myös muuttuu, paljonkin. Harva ajattelee olevansa ajatuksineen ja arvoineen prikulleen sama kuin seitsemän tai neljätoista vuotta sitten – ja hyvä niin. Seitsenvuotista rytmiä paukuttava tahtipuikko asettaa vaatimuksia tehtäville päätöksille ja vaikuttaisi siltä, että erityisen varma kannattaa olla, jos haluaa koristella ihoaan.
Siinä missä käsivarttani käsitellään vielä monta vuotta, esineistä eroon pääseminen on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tuntunut lähes rikollisen helpolta. Mieleeni on nyt väkisinkin hiipinyt ajatus siitä, että voisiko asioiden hankinta perustua samankaltaiseen harkintaan kuin musteneulan alle hakeutuminen. Ainakin tällainen ajatusmalli voisi tarjota väljän ohjenuoran hankintojen äärellä olemiseen. Jos jokaisen kupin ja koltun eteenpäin laittaminen veisi yhtä kauan kuin muste häipyy iholtani, olisin taatusti ollut huomattavasti laskelmoivampi jo niiden hankintahetkellä.
Onko esine sellainen, joka antaa minulle tilaa muuttua? Ideaali kun on, että hankkimamme asiat palvelisivat meitä paitsi tässä hetkessä, myös vuosien päästä, kun olemme taas toisenlaisia. Siten vähentäisimme turhaa tuotantoa ja siitä kumuloituvia ongelmia, joka lopulta vaikuttavat meistä jokaiseen. Niihin ongelmiin kun ei laserkaan ole vastaus.
Julkaistu 24.10.2023
