Hiljaisena hehkuvat värit – Helene Schjerfbeckin väripaletissa on kyse ihmisenä olemisesta

Kolumnissaan kirjoittaja ja taidehistorioitsija Selina Vienola pohtii Helene Schjerfbeckin teosten hillittyä väripalettia – ja sitä, miten tuttujen teosten äärelle palaaminen voi paljastaa paitsi uusia merkityksiä myös uusia tapoja nähdä itsensä.

Teksti: Selina Vienola

KÄYN MIELELLÄNI tapaamassa vanhoja tuttuja. Ateneumin taidemuseossa olen antoisasti keskustellut useiden Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teosten kanssa. 

Tuttujen äärelle kannattaa pysähtyä. Eri kerroilla voin keskittyä eri ulottuvuuksiin, tai vain antaa keskittyneen katsomisen tiivistyä ennennäkemättömäksi hiljaisuudeksi.

Aina tutut eivät ole tavattavissa. Parhaillaan monet niistä ovat lainassa New Yorkissa, The Metropolitan Museum of Artin Seeing Silence: The Paintings of Helene Schjerfbeck -näyttelyssä.

Teoksia katsoessani löydän aina jotakin uutta, ainakin omasta itsestäni. Schjerfbeckin 50-vuotiaana maalaama Omakuva (1912) herättää itsessäni nyt toisenlaisia ajatuksia ja tunteita kuin parikymppisenä taidehistorian opiskelijana. 

Katsoessani Tyttö hiekkakuopassa -teoksen (1912) leikkiinsä uppoutunutta punamekkoista lasta, tunnen leikki-iän ohittaneiden lasten äitinä kaihoa lasteni lapsuuden päättymisestä – ja siitä, miten ohikiitävien asioiden merkityksellinen tunnistaminen on tämän päivän ärsyketulvassa entistä vaikeampaa.

Nuorempana hiekkaan piirtyvä laventelinsininen varjo vei minut oman lapsuuteni loppumattomiin, merenrannalla vietettyihin kesiin, joissa hiekkadyynien varjot hehkuivat samoissa sävyissä.

Schjerfbeckin teosten äärellä hengitän sisään värejä. Taiteilijalle ominaiset vaimennetut vihreät, lämpimän hiekan ja okran sävyt ja laventelinsini – sekä 1910-luvun teoksissa kirkkaina hehkuvat aksentit, kuten oranssi, punainen, kirkas sininen ja vaaleanpuna – hohtavat teosten hiljaisuudessa. Mutta myös valkoinen ja musta ovat olennainen osa taiteilijan palettia, jossa jokaisella sävyllä on oma latauksensa.

Schjerfbeckin teosten äärellä värit eivät koskaan huuda. Vaimennetut vihreät, lämpimän hiekan sävyt ja laventelinsininen kantavat merkityksensä hiljaa ja kutsuvat katsojaa hidastamaan ja katsomaan uudelleen.

Schjerfbeckin modernismille ominainen herkkä ja intensiivinen maalaustyyli ovat omiaan ohjaamaan olennaisen äärelle. Kun värien käyttö loittoni luonnon jäljittelystä, ne vapautuivat kuvaamaan omaa sisintä olemustaan. Schjerfbeck kehitti maalaustekniikan, joka korosti maalausten materiaalisuutta ja itseriittoisuutta. Värit saivat äänen hänen teoksissaan, joissa palettiveitsellä paksusti työstetyt ja lähes poispyyhityt maalikerrokset vuorottelevat.

Schjerfbeckin värien voimassa on kyse värien keskinäisestä suhteesta ja tasapainosta. Jo 1880-luvulla maalatun, äärimmilleen pelkistetyn Ovi -teoksen (1884) dramaattisessa valon ja pimeyden vastakkainasettelussa on kyse pohjimmiltaan jostain muusta kuin holvikattoisen huoneen ja intesiivisen mustan oven kuvaamisesta.

Uudistumiskykyinen taidemaalari tutki värienkäyttöä koko 70-vuotisen uransa ajan ja muutti palettinsa yhä pelkistetymmäksi. Vielä 1910-luvulla maalatussa teoksessa Punaiset omenat (1915) oranssin ja punaisen sävyt hehkuvat aistillisina. Saman aikakauden maalauksissa Perhekoru (1915–1916) ja Sirkustyttö (1916) teosten sisäinen jännite syntyy nimenomaan maavärein ja pastellisävyin maalattujen väripintojen sekä kirkkaina hohtavien yksityiskohtien, punaisen rubiinin ja huulten täyteläisen punan, rinnastamisesta.

1900-luvun kuluessa taiteilijan suhde väreihin muuttui. Vuonna 1938 hän kirjoitti ystävälleen, taidemaalari Helena Westermarckille: ”Puhtaat värit, se on falskia – luonnossa ei koskaan ole puhdasta väriä – paitsi sateenkaaressa, joka ei olekaan kaunis.”

Kun Schjerfbeck loittoni luonnon jäljittelystä, värit alkoivat merkitä jotain olennaisempaa.

Vaikka Shjerfbeck pelkisti tässäkin ja unohti luonnon omat väriaksentit, voikukat ja unikkopellot, iloitsen siitä, että hän löytöretkeili väreissä ja siirsi löytönsä teoksiinsa, jotka puhuttelevat päävärittömyydessään.

Schjerfbeck liikkui ajatuksissaan ja taiteessaan sateenkaaresta syviin vesiin ja jätti jälkeensä teostensa kanssa samaa kieltä puhuvia mietteitä: ”Luulen, että vain paluu yksinkertaisuuteen ja rauhaan, vaatimattomuuteen voi pelastaa maailman. Mutta eikö kaikki lopulta ole sisäistä elämää, ulkoinen jää tietoisuudestamme pois.”

Viimeisissä hiilellä piirretyissä omakuvissa Schjerfbeckin väreistä on jäljellä enää musta ja valkoinen – siis ihmiselämään olennaisesti kuuluva valo pimeydessä.

Tutustu Tones of Modernism -kokoelmaan

HELENE SCHJERFBECKIN rakastetuimpien teosten värimaailma toimi inspiraationa Finnish Design Shopin ja The Metropolitan Museum of Artin yhteistyössä luomalle Tones of Modernism -kodintuotemallistolle. Kokoelma juhlistaa Schjerfbeckin New Yorkissa esillä olevaa näyttelyä ja tuo teosten kauniin värimaailman koteihin.

Kokoelmassa on mukana viisi suomalaista designbrändiä: Artek, Hetkinen, Iittala, Lapuan Kankurit ja Nikari. Kaikkia kokoelman tuotteita yhdistää sama hienovarainen eleganssi, jossa hillitty väripaletti ja tarkoin mietityt yksityiskohdat heijastavat Schjerfbeckin taiteelle ominaista herkkyyttä ja pelkistämisen taitoa.

Katso myös:

• Tones of Modernism -kokoelma >

Julkaistu 05.02.2026