Vierailulla Serban Ionescun leikkisässä kodissa ja ateljeessa
Serban Ionescun työ soljuu sujuvasti kuvanveiston, maalaustaiteen, muotoilun ja arkkitehtuurin välillä.
Hei Serban! Olet hiljattain muuttanut Pariisiin. Kerro lisää!
”Hei! Olemme eläneet eräänlaista nomadielämää koronapandemian alusta ja vanhemmaksi tulemisen myötä. Vaimoni on elokuvaohjaaja ja asuimme aiemmin Brooklynissa, sitten pandemian aikana päädyimme Torontoon, alun perin vain muutamaksi kuukaudeksi.
Toisen tyttäremme syntymän jälkeen tuntui, että Brooklynin loft-asuntomme oli tullut tiensä päähän. Aloimme siis pohtia muuttoa tosissamme. Olen itse kotoisin Romaniasta ja vaimoni Pariisista, joten meillä oli mahdollisuus liikkua vapaasti.”
”Talo on jatkuvassa myllerryksessä. Se on täynnä taidetta, ystäviä ja esineitä, jotka etsivät omaa paikkaansa”, Ionescu sanoo.
Miten löysitte tämän talon?
”Ystäväni neuvoi meitä seuraamaan sellaisia asuntoilmoituksia, joissa ei ole kuvia. Se kuulosti vähän hullulta koska minulla oli selkeä visio: halusin talon, jossa olisi puutarha ja pieni ateljee pihan perällä. Kaikki nauroivat ajatukselle. Sitten löysin tämän paikan. Ilmoituksessa ei ollut kuvia, mutta talosta löytyi kaikki, mitä olimme toivoneet. Se tuntui pieneltä ihmeeltä.
Nyt yritän vähitellen muokata siitä meidän näköistämme: kunnostan puutarhaa, viimeistelen työhuonetta ja teen tästä paikan, joka voi kasvaa meidän mukanamme.”
Ionescu on syntynyt Romaniassa, varttunut New Yorkissa ja pitää nyt Pariisia kotikaupunkinaan.
Millaista elämä on ollut muuton jälkeen?
”Talo on jatkuvassa myllerryksessä. Se on täynnä taidetta, ystäviä ja esineitä, jotka etsivät omaa paikkaansa. Yhtenä päivänä tuoli on keittiössä, seuraavana se on puutarhassa. Talo on kuin elävä organismi. Mikään ei ole pysyvää, ja pidän siitä. Se heijastaa myös työskentelytapaani: mikään ei ole liian arvokasta, vaan kaikki on osa jatkuvaa prosessia.”
Ja työhuoneesi on oikeasti samalla tontilla?
”Kyllä, se on ihan vieressä. Olen työskennellyt studioissa, joihin on ollut tunnin matka, puolen tunnin matka, kymmenen minuutin matka… Olen aina halunnut asua lähempänä. No, tämän lähemmäksi en oikeastaan voi päästä, ja se on yhtä aikaa mahtavaa ja hieman vaarallista. Välillä raja kodin ja työn välillä nimittäin katoaa täysin, mutta se on myös omalla tavallaan kaunista. Vien lapset hoitoon, kävelen rauhassa takaisin kotiin ja yritän löytää uusia rutiineja. Se auttaa.”
Hemin sininen Hide-sivupöytä on kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän monipuolinen kaluste.
Tamminen Zig Zag -hylly tarjoaa tyylikkäät puitteet niin kirjoille, koriste-esineille kuin taide-esineille.
Onko kotinne sisustus suunniteltu harkiten vai enemmän intuitiivisesti?
”Hyvin intuitiivisesti. Koti on tavallaan minun hiekkalaatikkoni, eli paikka, jossa asiat syntyvät. Tein ihan ensimmäiset huonekalut Brooklynin-asuntooni. Ei ollut gallerioiden paineita tai arvostelua, ja tein vain esineitä, joita tarvitsin: tuolin, pöydän. Se vapaus synnytti kokonaan uudenlaisen tuotannon.”
”Kotimme on kuin leikkikenttä. Täällä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Uskon, että parhaat työt syntyvät hyvin vähällä vaivalla.”
Teoksiasi kuvaillaan rohkeiksi ja maksimalistisiksi – mitä ajattelet siitä?
”Se on mielestäni pintapuolinen tulkinta. Ajattelen itseäni minimalistina, ehkä jonkinlaisena maksimaalisen minimalistisena tekijänä. Töissäni on paljon kerroksia, mutta ne rakentuvat hyvin vähistä elementeistä. Pyrin yksinkertaistamaan ja karsimaan kaiken ylimääräisen. Viime aikoina olen kirjoittanut päiväkirjaani yhä uudelleen: yksinkertaista, yksinkertaista. Ei välttämättä vähemmän, vaan selkeämpää.”
Puffy-nojatuolin on suunnitellut Faye Toogood. Punarunkoinen versio on tilattavissa Finnish Design Shopin asiakaspalvelun kautta.
Puhutaan vähän kulttuurisista vaikutteista. Synnyit Romaniassa, kasvoit New Yorkissa ja asut nyt Pariisissa. Miten nämä paikat ovat vaikuttaneet työhösi?
”Romania tuntuu unelta. Lähdimme sieltä, kun olin kymmenvuotias, vielä kommunismin aikaan. Romaniasta sain tarinallisuutta, mystiikkaa ja kansanperinnettä. Kontrasti New Yorkin kaoottisuuteen ja mahdollisuuksiin terävöitti vaistojani. Omaksuin sen rosoisuuden. Pariisi taas on ornamenttien, historian, pastellisävyjen ja koristeellisten perinteiden kaupunki. Kaikkialla on kauneutta ja yksityiskohtia. Ja kun ympärillä on niin paljon ulkoista kauneutta, tekee mieli kääntyä sisäänpäin. Ehkä kyse on myös neljänkympin lähestymisestä. Ajattelen yhä enemmän olennaista, en ylenpalttisuutta. Pariisi tuli elämääni juuri oikeaan aikaan.”
Osallistuuko perheesi sisustamiseen?
”Tietysti. Lapseni ovat kuusi- ja kolmevuotiaita, ja he ovat kasvaneet tässä värikkäässä, jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä. Vanhempi tyttäreni kommentoi jo teoksia ja siirtelee esineitä sinne tänne. Vaimoni pitää enemmän mid-century-tyylistä, minä taas postmodernista kaaoksesta. Sisustaminen on sen takia jatkuvaa vuoropuhelua. Hän antaa minulle paljon vapautta, ja yritän tehdä samoin hänelle. Se on tavallaan yhteistyötä.”
Ionescun teoksissa yhdistyvät inhimilliset ja abstraktit elementit eri mittakaavoissa.
Mikä on oudoin esine, jotka omistat?
”Minulla on yksi puinen nukke, joka ei nyt valitettavasti näy kuvissa. Löysin sen vuosia sitten yhdestä kiertävästä show’sta Etelä-Ranskassa. Se oli mukana Brooklynissa, paikalla molempien tyttärieni syntyessä, ja nyt se asuu Pariisin kotimme kylpyhuoneessa. Kutsumme sitä Pinokkioksi. Nukke ei ole mielestämme pelottava, mutta jotain voimaa siinä on. Lankoni ei suostu olemaan nuken lähellä.”
Jos voisit valita kenet tahansa arkkitehdin, elävän tai edesmenneen, suunnittelemaan unelmiesi talon, kuka se olisi?
”Mahdoton kysymys! Olen aina suunnitellut tilani itse. Mutta jos on pakko valita, Marcel Breuer tulee ensimmäisenä mieleen. Yövyin kerran hänen suunnittelemassaan talossa Hamptonsissa. Myös John Hejdukin Wall House -talossa asuminen olisi unelma. Rakastan Eileen Grayn toitä. Ja chileläistä arkkitehtiä Smiljan Radićia, hänen työnsä ovat upeita. Ihailen myös japanilaista arkkitehtiä Terunobu Fujimoria – hänen puumajansa ovat upeita.”
Zig Zag -kirjahyllyssä on teoksia aiheesta kuin aiheesta.
Glyph Beta -sivupöytä tarjoaa paikan kirjapinoille ja muille pikkutavaroille.
Keittiöstä voi löytää kaikki päävärit ja epätavallisia muotoja.
Ionescun työtä leimaavat vahvat linjat, kirkkaat värit ja leikkisästi muuntuvat muodot.
Viimeinen kysymys: mitä sinulla on ollut viime aikoina mielessä?
”Mietin, miten voisin yllättää itseni. Miten säilyttää innostus ja jatkuvuus ilman, että juuttuu rutiineihin. Piirrän paljon ja kehitän ideoita jatkuvasti, joten olen joutunut keksimään itselleni pieniä pelejä, esteitä ja rajoja, jotta tekeminen pysyy skarppina. Ajattelen paljon myös aikaa. En pelkästään konkreettista aikaa, vaan myös sitä erikoista aikaa, joka kuluu siihen, että talo alkaa tuntua kodilta. Että veistos saa muotonsa. Että jokin uusi elämänvaihe alkaa.”
Tuossa taitaa olla kyse omien vaiheiden hyväksymisestä. Maku kehittyy.
”Söisitkö samaa ruokaa joka päivä? Et tietenkään. Ja menneitä valintoja on joskus hauska miettiä jälkikäteen, ne paljastavat paljon. Eli aikajana ja muutokset tekevät elämästä kiinnostavaa.”
Paitsi nukkesi. Se taitaa pysyä ikuisesti.
“Tietysti! Siinä onkin se esineiden taika. Ne vaikuttavat meihin myös, ei vain toisin päin.”
Katso myös:
Julkaistu 28.04.2026
