Tapiola – Helsingin vihreä satelliittikaupunki

Helsingin kylkeen rakennettiin 1950–1960-luvulla moderni puutarhakaupunki Tapiola. Siitä tuli koelaboratorio, jossa testattiin arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun uusimpia ideoita.

HELSINGIN KYLJESSÄ SIJAITSEVA Tapiola rakennettiin kiivastahtisen ja epäterveellisen kivikaupungin vastakohdaksi. Tapiolaan haluttiin luoda uudenlainen ihannekaupunki, jossa kaupunkielämää ja luonto olisivat sopusoinnussa. Ajateltiin, että ihminen pystyisi parhaiten rentoutumaan ja lataamaan akkujaan työpäivän jälkeen luonnonläheisessä ympäristössä.

Tapiolan suunnittelun joka vaiheessa korostettiinkin ihmisen yhteyttä luontoon. Talot sijoiteltiin väljästi alueen kumpuilevaan mastoon ja rakennusten väliin jätettiin avaria puistoja sekä luonnontilassa olevia metsiköitä. Jokaisen asunnon ikkunasta avautui vehreä näkymä luontoon tai pihan runsaisiin istutuksiin. Luonto oli Tapiolassa läsnä kaikkialla.

Tapiolan puutarhakaupunki oli oman aikansa näkyvin kaupunkirakentamisen kokeilu Suomessa. Se herätti 1950- ja 1960-luvulla suurta kiinnostusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tapiolassa toimi välillä jopa kielitaitoisia ”turistiemäntiä”, jotka opastivat alueelle tulleita vierailijoita.

Tapiolaan vietiin tutustumaan Suomessa vierailleet valtionpäämiehet sekä muut arvovieraat. Se oli modernisoituvan Suomeen käyntikortti, jota mielellän esiteltiin vieraille. Tapiola kiinnosti myös lehdistöä sekä tavallisia suomalaisia, jotka kävivät innokkaasti mm. alueella pidetyissä asuntonäyttelyissä.

Tapiola-projekti käynnistyi alun perin heinäkuussa 1951, kun Asuntosäätiö osti Espoon Hagalundin kartanolta 238 hehtaarin maata. Sitä ryhdyttiin välittömästi kaavoittamaan ja rakentamiseen vanhoilla peltoalueilla käynnistyi jo seuraavana vuonna.

Tapiola kehittämisessä lankoja piti käsissään Asuntosäätiö ja sen nokkamies Heikki von Hertzen. Poikkeuksellista hankkeessa oli, että kunnalla tai valtiolla ei ollut juurikaan alueella päätösvaltaa. Ehkä juuri siksi uusi kaupunkivisio toteutui alueella harvinaisen yhtenäisesti.

Tapiola oli monella tapaa idealistinen hanke. Alueesta haluttiin kehittää itsenäinen Helsingin satelliittikaupunki, jossa oli asuntoja, mutta myös palvelut asukkaille.

”Tavoitteena pidettiin, ettei Tapiolasta saanut tulla mitään nukkumakaupunkia, vaan siitä piti kehittyä elävä pikkukaupunki, jolla oli tarjota asukkailleen aineellisia ja henkisiä palveluja sekä terve ja onnellinen asuinympäristö”, kirjoitti asemakaavaa alueelle suunnittelemassa ollut Otto-Iivari Meurman muistelmissaan.

Tavoitteena oli, että eri yhteiskuntaluokat sekoittuisivat Tapiolassa. Tätä silmällä pitäen Tapiolaan rakennettiin eri tyyppisiä asuntoja pienistä kerrostaloyksiöistä hulppeisiin edustushuviloihin.

Tapiolasta tuli modernin arkkitehtuurin testilaboratorio, jossa kokeiltiin uusimpia suunnitteluideoita. Rakennuksia piirsivät nuorenpolven arkkitehtilupaukset kuten Aulis Blomsted, Aarne Ervi, Viljo Revell, Markus Talvio, Jorma Järvi sekä Kaija ja Heikki Sirén.

Tapiolassa kokeiltiin uudenlaisia asuntoarkkitehtuurin ratkaisuja kuten moderneja rivitaloja ja ketjutaloja, jotka asumismuotona tekivät vasta tuloaan Suomeen. Omakotitaloissakin oli mukana harvinaisempia ratkaisuja kuten atrium-taloja, joissa tilat kiertyvät pienen sisäpihan ympärille. Suurisuuntaisempia ja joka puolella horisontissa näkyviä kokeiluja olivat muun muassa Alvar Aallon viuhkamaiset tornitalot sekä Viljo Revellin suunnittelemat korkeat pistetalot, niin sanotut Taskumatit.

Tapiolassa kokeiltiin uudenlaisia asuntoarkkitehtuurin ratkaisuja kuten moderneja rivitaloja ja ketjutaloja, jotka asumismuotona tekivät vasta tuloaan Suomeen.

Asuntojen sisustusratkaisuihin imettiin niin ikään uusia virtauksia kuten amerikkalaistyyppisiä baarikeittiöitä. Tapiolalaisten suosima skandinaavisen yksinkertainen sisustustyyli näkyi paljon mediassa, sillä alueelle muuttaneet arkkitehdit, sisustussuunnittelijat ja lukuisat muut luovan alan ammattilaiset esittelivät ahkerasti kotejaan lehtien sivuilla.

Kokeellinen arkkitehtuuri ulottui myös alueen julkisiin rakennuksiin. Tapiolaan keskukseksi suunniteltiin ”Suomen ensimmäinen town center”, joka oli Tapionraitin kävelyreitin varrelle rakennettu uuden ajan ostoskeskus.

Ylvästä ilmettä keskukselle toi 13-kerroksinen Keskustorni ja suuri vesiallas. Myöhemmin keskustaa täydennettiin muilla julkisilla rakennuksissa kuten vuonna 1965 valmistuneella Aarno Ruusuvuoren suunnittelemalla minimalistisella kirkolla sekä Arne Ervin piirtämällä uimahallilla.

Tapiolan rakentaminen eteni vaiheittain, koska Asuntosäätiön hankkima maa-alue oli suuri. Ensimmäisessä valmistui Itäinen lähiö, 1956–61 rakentamista jatkettiin Läntisessä lähiössä ja vuodesta 1961 lähtien rakentaminen siirtyi Pohjoiseen lähiöön sekä Suvikummun alueelle.

Alueiden väliin maisema-arkkitehdit suunnittelivat ”nurmivöitä ja kukkakenttiä”, jotka pehmensivät modernistista arkkitehtuuria. Tarkka maisemasuunnittelu ulotettiin myös asuintalojen pihoihin saakka. Puutarhurit neuvoivat omakotitalojen asukkaita rakentajia pihakasvien valinnassa.

Tapiolan kaltainen metsälähiön idea eli pitkään suomalaisen kaupunkisuunnittelun ihanteena.

Tapiola synnytti uudenlaisia kaupunkirakentamisen ratkaisuja moderniin, kehittyvään ja kaupungistuvaan Suomeen. Siellä testatut ideat kopioitiin pian muuallekin. Tapiolan kaltainen metsälähiön idea eli pitkään suomalaisen kaupunkisuunnittelun ihanteena. Matalia ja väljiä ”Pikku-Tapioloita” rakennettiin lähes jokaiseen suurempaan kaupunkiin Suomessa.

Kino Tapiola

Alun perin Tapiolasta suunniteltiin noin 17 000 asukkaan pienoiskaupunkia Helsingin kainaloon. Pikkukaupunki-unelma on aikojen kuluessa jäänyt laajenevan pääkaupunkiseudun jalkoihin. Tuskin Tapiolan suunnittelijat villeimmissä visioissaankaan olisivat arvanneet, miten paljon asutus lisääntyisi tulevaisuudessa.

Lisääntyvän väestö tuoma paine on muuttanut Tapiolan seutua. Matalan puutarhakaupungin viereen on noussut korkeita betonitalorivistöjä ja ostoskeskuskin on kokenut monenlaisia muodonmuutoksia. Tapiola ei ole enää kaupungin laitamilla, mutta on siellä vielä yli kuuden vuosikymmenen jälkeenkin jäljellä puutarhakaupungin vehreyttä ja pikkukaupungin tunnelmaa.

Teksti: Anna-Kaisa Huusko Kuvat: Otto Virtanen

Edellinen juttu
Seuraava juttu