Kolumni: Kuvittele koti
”Voisiko nojatuolin sijoittaa siihen kohtaan, josta on kaunein näkymä – ei siihen, mikä on sommittelullisesti kaikkien sääntöjen mukainen”, kysyy Hanna-Katariina Mononen. Nikarin Biennale-jakkara toimii laskutasona Yrjö Kukkapuron Ateljee-nojatuolin vieressä.
KUUSI RUOKAILIJAA ÄÄRELLEEN mahduttava ruokapöytämme on katettu nyt vuoden ajan vain kahdelle. Vuosi on kyllin pitkä aika oppia uutta: tuskin olisimme voineet aavistaa, että elämämme tutuimmasta paikasta voi tulla yhäkin tutumpi. Olemme pysytelleet mahdollisuuksiemme mukaan lähinnä kodeissamme viime keväästä lähtien. Vähempikin vaikuttaa ajatuksiimme näistä tiloista, joita asutamme.
Olemme nähneet samoissa neliöissä koko vuodenkierron. Tiedostaen tai alitajuisesti olemme havainnoineet, minkälaiset asiat kodissamme tuottavat meille iloa ja missä voisi olla kehittämisen paikkoja. Missä mieluiten lepäämme, missä suoritamme askareita. Olemme raivanneet tilaa työrauhalle ja ymmärtäneet oman ajan arvon, toisaalta vaalineet myös yhteisiä joutilaita hetkiä aivan erityisellä painolla. Kun suuri osa itsestäänselvyyksinä pitämiämme asioita on karsittu elämästä pois, on helppo tarkastella kokonaisuutta kriittisin ja uteliain silmin. Mitä minä kaipaan ja haluan elämääni?
Nyt aion sanoa itsestäänselvyyden, jonka kuitenkin melko herkästi saattaa unohtaa tai ainakin kaikessa tässä elämän kohinassa, veroilmoituksissa ja ostoslistoissa sivuuttaa: kotona saa olla ihanaa. Kodista saa tehdä unelmiensa paikan. Se saattaa olla ainoa piste tässä kaoottisessa, arvaamattomassa maailmassa, joka on hallinnassamme.
Kuluneena vuonna moni on joutunut ajattelemaan arkea kotona uudelleen. Minä teen työni kotoa käsin myös silloin, kun maailmaa ei riepottele pandemia ja sen synnyttämä poikkeustila. Ymmärrän kotona työskentelyn haasteet ja harmin, mutta toisaalta haluan väittää, että senkin voi järjestää jos ei ideaaliksi, niin ainakin melko hyväksi.
Virpi Suutarin ohjaamassa Aalto-dokumentissa Aaltojen tytär, Johanna Alanen kertoi arkistonauhoitteella isästään: ”Hänellä on aina ollut toimisto kotonaan. Kävi välillä juomassa kahvia ja hyräili, ja meni taas takaisin vetämään jonkun viivan taikka juttelemaan, ja tuli taas takaisin.” Alvar Aallon kotitalossa työ ja koti yhdistyivät – mutta toisaalta pidettiin myös huolta, että ne pysyivät erillään. Jo rakennusta ympäröivä aita ja talon ulkoverhoilu indikoi, missä kulkee yksityisen ja julkisen raja. Samaa ilmaa hengittävät tilat oli mahdollista rajata erillisiksi liukuovin ja työtiloihin oli oma, erillinen sisäänkäyntinsä. Pienin mutta nerokkain viivanvedoin hahmoteltiin koti, joka totteli sitä asuttavan perheen säännöstöä ja elämää.
”Viikonloppuisin kannamme patjat olohuoneeseen ja nukumme yön siellä pelkästään siksi, koska se on hauskaa.”
Veikkaan, että lapset olisivat intuitiivisuudessaan ja häpeilemättömyydessään loistavia tilaratkaisujen suunnittelijoita. Koitan pitää kiinni samankaltaisesta leikin tunnusta omassa elämässäni: viikonloppuisin kannamme patjat olohuoneeseen ja nukumme yön siellä pelkästään siksi, koska se on hauskaa. Elämän toimintojen ja suosikkiasioiden kotiin kuvitteleminen ja niiden toimintojen mahdollistaminen on ensiarvoinen ja mielestäni ainoa tapa tehdä koti. Olemassa olevat normit ja hyviksi havaitut menetelmät ilman muuta auttavat meitä tilasuunnittelussa, mutta kaikkein erityisin ja meille sopivin lopputulos syntyy, kun sisustaa eläen ja hieman leikkien.
Kodin pukemisessa mieleisekseen mielestäni elimellisin kysymys on, mikä tekee juuri sinut onnelliseksi? Mihin käytät mieluiten aikaa? Kuinka voisit ylevöittää kaikki kotona kokemasi kokemukset niin hienoiksi ja kauniiksi kuin mahdollista?
Kuka sanoo, ettei musiikin kuuntelua varten saisi olla omaa huonetta? Jos eniten nautin television katsomisesta olohuoneen sijaan makuuhuoneessa, miksen laittaisi televisiota sinne? Voisiko ruokapöydän istuimena olla tuolien sijaan sohva, jolle kellahtaa lepäämään lounaan päätteeksi? Entä voisiko nojatuolin sijoittaa siihen kohtaan, josta on kaunein näkymä – ei siihen, mikä on sommittelullisesti kaikkien sääntöjen mukainen? Minkälaisen elämän itselleni tänne kuvittelen?
Kuvittelen itseni istuttamaan taimia puutarhaan, hakemaan polttopuita ja kestitsemään vieraita. Kuvittelen kesäillat ulkona auringon jo killuessa hädintuskin horisontin yläpuolella, pöydillä kynttilät joilla valaista yö, yökylään jäävät ystävät ja aamiainen, joka nautitaan yhdessä. Sukulaislapset, joiden kanssa mennä soutelemaan. Illalliset, joita varten kuljetetaan työpöytä ruokapöydän jatkeeksi, verhotaan molemmat valkoisin pöytäliinoin ja katetaan kahdelletoista.
Kaiken sen onnellisen, sopivasti pulppuilevan elämän puitteina on koti, joka on juuri oikeanlainen kaikkina siellä elettävinä hetkinä.
Kirjoittaja Hanna-Katariina Mononen pohtii Design Storiesin kuukausittaisessa kolumnissaan kauniin ja kestävän elämän asioita. Hän ajattelee, että aivan kuten elämässä, myös kodissa kauneimmat kohdat ovat suunnittelemattomia – ja usein myös verrattain tavanomaisia.
Teksti ja kuvat: Hanna-Katariina Mononen
Julkaistu 25.03.2021
