Sini Oksanen on konservaattori, joka korjaa rakkaat taide-esineet entiselleen

Särkyikö maljakko tai saiko kipsiveistos kolhun? Kun esine on omistajalleen tärkeä, se kannattaa korjata, sanoo esinekonservaattori Sini Oksanen.

Konservaattori Sini Oksanen
Sini Oksanen ottaa mielellään käsiteltäväkseen erikoisia esineitä, jotka vaativat luovaa ongelmanratkaisua.

SIRPALEIKSI MENNYT MALJAKKO odottaa kokoamista. Vierellä patsastelee valmiina kipsinen ravikuningas Eri-Aaroni. Parhaillaan työpöydällä on vuorossa Wäinö Aaltosen kipsireliefi, jonka poikki kulkee ohut valkoinen viiva. Kun esinekonservaattori Sini Oksanen ottaa pienen siveltimen ja tarkasti oikean sävyistä maalia, reliefin korjaussauma alkaa kadota.

”Saan usein kipsiä käsiteltäväksi, sillä se on hauras ja pitkään käytössä ollut materiaali, ja siitä tehdyt esineet voivat olla hyvin vanhoja. Kolhuja tulee usein muutossa tai siivouksessa”, hän kertoo. 

Kipsi on Oksasen erikoisala, mutta hän taitaa myös monta muuta materiaalia. ”Keramiikka, lasi, kivi, metallit, luu, muovit ja monimateriaaliesineet kuuluvat esinekonservaattorille. Helpompaa on sanoa, mikä ei kuulu: huonekalut, maalaustaide, tekstiilit, paperi, rakennukset ja interiöörit, joille on omat konservaattorinsa.”

Taide- ja koriste-esineiden ohella Oksasen konservoitavana on ollut kaikenlaista valaisimista pienoismalleihin. Kooltaan suurimpia työkohteita ovat olleet museoidut raitiovaunut, jotka kaipasivat puhdistusta.

Wäinö Aaltosen reliefi oli haljennut kahtia, mutta pian se on valmis ripustettavaksi takaisin seinälle. Ja koska ripustus on toisesta puolikkaasta, liimaussaumaan kohdistuvaa painetta Oksanen vähensi vahvistamalla taustaa lasikuitukankaalla. 70-vuotias taideteos kestää toivottavasti taas ainakin saman verran.

Wäino Aaltosen reliefi
Taiteen konservoinnissa on Sini Oksasen mielestä kiinnostavaa miettiä, mitä taiteilija on halunnut. Reliefin tekijä on Wäinö Aaltonen.
Wäinö Aaltosen reliefi
Reliefin korjaussauma alkaa kadota näkyvistä.
Wäino Aaltosen reliefi
Hauras kipsireliefi vahvistettiin takaa lasikuitukankaalla.

SINI OKSANEN RAKASTUI ammattiinsa heti, kun hän kuuli siitä ensimmäisen kerran. ”Olin valmistunut kaivertaja-artesaaniksi, ja eräs entinen opettajani näki, että se ei laajuudeltaan aivan riitä minulle. Hän ehdotti joitakin ammatteja, joista yksi oli minulle ennestään tuntematon konservaattori. Ymmärsin, että tässä yhdistyy kaikki paras: historia, taide ja kulttuuri kiinnostavat, ja olin jo valmiiksi käsityöläinen.”

Pienelle alalle koulutetaan vähän ihmisiä, ja Oksanen joutui odottamaan kolme vuotta, ennen kuin seuraava kurssi Metropolia-ammattikorkeakoulussa alkoi. Opinnot vastasivat odotuksia, ja erityisesti Oksanen nautti harjoittelujaksosta Englannin Exeterissä, Royal Albert Memorial Museumissa. ”Pääsin tekemään paljon erilaisia asioita ja sain varmuutta omiin ratkaisuihini”, hän sanoo.

Konservointi perustuu aina tutkittuun tietoon, mutta menetelmien soveltaminen on joskus kuin keksijän työtä.

Harjoittelussaan Oksanen konservoi yhden uransa erikoisimmista tapauksista, museon kokoelmaan kuuluvan ghanalaisen balafonin. ”Se on ksylofonia muistuttava soitin, jonka kaikukoppina on kalebasseja eli pullokurpitsoja. Konservoinnissa käytettiin muun muassa sätkäpaperia, kun haettiin kompromissia toimivuuden, esineturvallisuuden ja alkuperäisten materiaalien välillä.”

Konservointi perustuu aina tutkittuun tietoon, mutta menetelmien soveltaminen erilaisiin esineisiin on joskus kuin keksijän työtä. ”Kiehtovimpia ovat esineet, joissa pääsee yhdistelemään erilaisia tekniikoita ja käyttämään luovuutta ongelmien ratkaisussa. Balafoni oli sellainen, samoin esimerkiksi konservoimani pieni, vanha ikoni, jossa oli metallia, keramiikkaa, jotain hartsimateriaalia ja hieman tekstiiliä.”

Anton Ravander-Rauas
Kipsinen ravikuningas Eri-Aaroni on saanut uuden sieraimen. Anton Ravander-Rauas veisti suomenhevosoriin vuonna 1945.
Konservointikilta
Konservointikillan työvälineet ovat hyvässä järjestyksessä.
Rikki mennyt maljakko
Palasista tulee vielä ehjän näköinen maljakko.

VANHOISTA ESINEISTÄ EI pyritä tekemään kuin uusia. Toimet vaihtelevat tapauksittain. ”Museoesineille tehdään usein vain se, mikä on välttämätöntä säilymisen kannalta. Niitä voidaan tarvittaessa käsitellä sen verran, että vaurio ei etene tai erotu häiritsevästi. Yksityisasiakkaille vaurioita restauroidaan usein enemmän”, Sini Oksanen kertoo.

Raja menee siinä, että konservaattori ei keksi esineeseen lisää. ”Jos veistokselta puuttuu sormi, voidaan uusi sormi muovata neutraaliksi ja siitä tehdään dokumentaatio. Vaikeampaa on, jos pää puuttuu.”

Katsotaan Eri-Aaronia, taiteilija Anton Ravander-Rauaksen kipsiveistosta vuodelta 1945. Sille Oksanen on tehnyt korjauksia, joiden muoto oli selkeästi tiedossa. Hän on rakentanut uudelleen hevosen toisen sieraimen ja paikannut hännäntyven. ”Hännän sisällä oleva metallirunko oli liikkunut niin, etteivät hännän juuresta irronneet palaset aivan istuneet paikoilleen. Teos ei olisi kestänyt rungon vääntämistä, joten täytin osien väliset raot, hän kertoo.”

”Museoesineille tehdään usein vain se, mikä on välttämätöntä säilymisen kannalta.”

Voisi luulla, että kipsiveistos korjataan kipsillä. Oksanen kuitenkin paikkasi Eri-Aaronin valmistamallaan synteettisellä massalla. ”Modernien täydennysmateriaalien etu on, ettei tarvita vettä, jolle kipsi on arka.” 

Poikkeava materiaali voi myös auttaa käsiteltyjen kohtien löytämisessä myöhemmin. ”Konservoinnin etiikan mukaan kaikki tehty täytyisi periaatteessa voida purkaa. Työhön sisältyy ajatus, että jonakin päivänä joku voi käsitellä esineen uudelleen”, Oksanen sanoo.

Näin esineen alkuperäisyys säilyy mahdollisimman hyvin, ja sitä voidaan aina vaalia uuden, parhaan saatavilla olevan tiedon mukaisesti.

Sini Oksanen
Maljakossa on sivuilla lohkeamat kuin siitä puuttuisi korvat. Koska ei tiedetä millaiset, pinta korjataan tasaiseksi.
Sini Oksanen
Tarkassa työssä esineitä tutkitaan tarvittaessa mikroskoopilla.
Jyrki Sailon kipsiveistos Paarmanpurema
Jyrki Sailon kipsiveistos Paarmanpurema oli katkaissut jalkansa. Sini Oksanen myös puhdisti siitä nokilikaa, jota kertyy kotioloissa.

MATERIAALEISTA VAIKEMPIA on lasi. Jos maljakon reunasta puuttuu pala, uuden tekeminen voi joskus olla niin aikaa vievää ja kallista, ettei siihen kannata ryhtyä. Korjausta odottavalla lasikannulla sen sijaan on toivoa. Kannua kiertävän halkeaman pitäisi muuttua näkymättömämmäksi, kun Oksanen imeyttää siihen liimaa, jolla on oikea valon taitekerroin.

Kokoon liimatusta posliinikannusta puolestaan täytyy ensin poistaa saumoista ruskeana pursuillut vanha liima. Se vaihe on jo onnistuneesti tehty palasina odottavalle maljakolle. ”Ei kannata yrittää korjata ensin itse. Tulee halvemmaksikin, kun konservaattorin ei tarvitse aloittaa vääränlaisen liiman tai muiden aiempien korjausten poistosta.”

Ei tarvitse miettiä, onko esine tarpeeksi hieno tai arvokas konservoitavaksi. Ratkaisevaa saattaa olla tunnearvo.

Sitä sen sijaan ei tarvitse miettiä, onko esine tarpeeksi hieno tai arvokas konservoitavaksi. ”Rahallinen arvo ei vaikuta työhön, kaikki käsitellään samoin periaattein. Asiakkaan kanssa voidaan kyllä yhdessä suunnitella, mitä esineelle tehdään.”

Esimerkiksi tyypillinen kipsiveistos on harvoin kovin kallis, mutta sillä voi olla taiteellista ja esteettistä arvoa. Museoesine voi olla jopa rahallisesti arvoton mutta silti historiallisesti korvaamaton. Yksityisasiakkaalle ratkaisevaa saattaa olla tunnearvo.

”Jos esineen konservoinnista on valmis maksamaan, se on sen arvoinen.”


Sini Oksanen ja Veli-Matti Mursu
Sini Oksanen jakaa työhuoneen esinekonservaattori Veli-Matti Mursun kanssa.

Konservointikillassa kollegat auttavat

SINI OKSANEN KUULUU Helsingin Herttoniemessä toimivaan Konservointikiltaan. Hän jakaa työhuoneen esinekonservaattori Veli-Matti Mursun kanssa. Mukana ovat myös tekstiilikonservaattori Eveliina Holopainen sekä maalaustaiteen konservaattorit Anna Lehikoinen, Jenna Parkkila-Mäki ja Kaisa Kannus.

”Ideana on, että saman katon alta saa erilaisia palveluja, koska konservoinnin eri alojen rajanvedot eivät ymmärrettävästi ole asiakkaille aina selviä. Työyhteisössä voimme myös puhua siitä, mitä pitäisi tehdä”, Mursu sanoo. ”Esimerkiksi nykytaiteen käsittelyssä ei ole valmiita ratkaisuja. Riippuu taiteilijasta, miten kauan materiaalien on ajateltu säilyvän. Meillä on ollut konservoitavana jopa salmiakista tehty teos.”

Veli-Matti Mursun erikoisala on taidekeramiikka, ja hänelle mieluisia konservoitavia ovat varsinkin Arabian taideosaston työt. Mursu on Sini Oksasen opiskelukaveri. ”Pieniä töitä teemme yleensä erikseen, mutta iso tilaus on nopeampi tehdä yhdessä. Esimerkiksi suurikokoisessa veistoksessa on apua useasta käsiparista.”

Katso myös:

Taidelasi Finnish Design Shopissa >

Teksti: Arja Maunuksela Kuvat: Pia Inberg

Juttu on julkaistu alun perin Avotakassa 2/2021.

Edellinen juttu
Seuraava juttu