70 vuotta sitten järjestetyt vuoden 1952 olympialaiset jättivät merkittävän jäljen Helsingin kaupunkikuvaan. Design Stories lähti kierrokselle katsomaan, miltä kisapaikoilla nykyisin näyttää. Liity seuraan!
OLYMPIALAISET SAAVAT kisajärjestäjät satsaamaan täysillä kilpailupaikkoihin ja majoitustiloihin sekä kisakaupungin puunaamaan kasvojaan. Riippumatta siitä missä ja milloin olympialaiset järjestetään, ne jättävät kisakaupunkiin aina pysyvän jäljen.
Helsingissä olympialaiset järjestettiin vuonna 1952. Suorituspaikkoja tosin rakennettiin jo 1930-luvun loppupuolella, sillä kisat oli alun perin tarkoitus pitää Helsingissä jo vuonna 1940. Toisen maailmansodan vuoksi ne kuitenkin peruttiin.
1930-luvulla valmistuneissa rakennuksissa näkyi ajan uusi arkkitehtuurisuuntaus, funktionalismi. Urheilupaikkojen ilmeen haluttiin olevan yksinkertainen ja koristeeton. Rakennuksissa on suuria ikkunapintoja, ja niiden seinät hohtavat valkoisena. Ne huokuvat käytännöllisyyttä, tehokkuutta ja uljasta uutta aikakautta. 1950-luvulla valmistuneissa kisapaikoissa on jo huomattavasti pehmeämpi ote.
Soutustadion ja velodromi – sisarrakennukset
Arkkitehti Hilding Ekelund (1893–1984) suunnitteli Helsingin olympialaisiin kaksi virtaviivaista, valkoista betonikatsomoa, jotka ovat toistensa sisarrakennuksia. Kilpapyöräilijöitä varten nousi Käpylään velodromi, ja soutua ja melontaa seuraaville puolestaan Soutustadion Töölöön Taivallahden rantaan. Molemmat valmistuivat 1930-luvun lopulla.
Hilding Ekelund kuului uuden polven arkkitehteihin, jotka olivat innostuneita funktionalismin selkeästä ja käytännöllisestä luonteesta. Ekelundin arkkitehtuurille oli kuitenkin tyypillistä myös hienovireisyys: hän sijoitti rakennukset yleensä huolellisesti luonnon keskelle ja suunnitteli niihin hienostuneita detaljeja, kuten veistoksellisia portaikkoja ja pyöreitä ikkunoita.
Merimelojien maja
Merimelojien maja edustaa olympiarakennusten joukossa pienempää ja kodikkaampaa ”lautafunkkista”. Maja rakennettiin Töölöön pienelle Hummalluodolle, ja sinne kuljetaan yhä kapeaa puista siltarakennelmaa pitkin. Ulkoapäin rakennus on pelkistetyn vaatimaton. Sen seinät on laudoitettu, niin kuin myös koko sisätila.
Merimelojen majan suunnitteli nuorena kuollut Pauli E. Blomstedt (1900–1935), yksi funktionalistisen arkkitehtuurin äänitorvista Suomessa – ja melontaharrastaja itsekin. Rakennus valmistui jo 1930-luvun puolivälissä.
Olympiakylä ja Kisakylä
Käpylässä sijaitseva Olympiakylä rakennettiin vuoden 1940 olympialaisten kisakyläksi, jonne oli tarkoitus majoittaa noin 3000 miesurheilijaa. Kerrostalokokonaisuuteen kuului noin 600 asunnon yhtenäinen alue, joka valmistui juuri ennen toista maailmansotaa.
Hilding Ekelundin ja Martti Välikankaan (1906–1973) suunnittelemasta Olympiakylästä tuli yksi suomalaisen asuntoarkkitehtuurin merkkipaaluista. Se oli ensimmäinen selkeästi funktionalististen periaatteiden mukaan toteutettu asuinalue. Rakennukset sijoitettiin väljästi puiden ja kasvien keskelle, ja jokainen asunto oli suunniteltu niin, että sisään tuli auringonvaloa ja raikasta ilmaa.
Olympialaisten siirryttyä rakennettiin urheilijoiden majoitusta varten uusi Kisakylän alue, jonka suunnittelusta vastasi arkkitehti Pauli Salomaa (1907–1983). Yhteensä 5000 miesurheilijalle tarkoitettu Kisakylä nousi Olympiakylän naapuriin. Arkkitehtuurissa oli siirrytty toisen maailmansodan jälkeen uuteen aikakauteen: 1950-luvun talot olivat aiempaa monimuotoisempia ja värikkäämpiä.
Kisakylän lisäksi olympiaurheilijoita majoitettiin muullekin Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa olympialaisiin osallistunut Neuvostoliiton joukkue sekä muut itäblokin urheilijat yöpyivät Kaija (1920–1921) ja Heikki Sirénin (1918–2013) suunnittelemassa Teekkarikylässä Espoon Otaniemessä. Naisurheilijat majoitettiin Sairaanhoito-oppilaitokseen Meilahdessa, ja majapaikkoja oli myös Santahaminan kadettikoulussa.
Töölön kisahalli
Töölön kisahalli, alkuperäiseltä nimeltään Messuhalli, rakennettiin Suomen ensimmäiseksi messu- ja monitoimiareenaksi. Hallin rakennustyöt käynnistyivät kesäkuussa 1934. Messuhallin alkuperäiset suunnitelmat olivat hyvin lennokkaat ja suurisuuntaiset – visioissa oli mukana muun muassa tuplasti isompi näyttelyhalli ja yli kymmenkerroksinen hotelli- ja toimistosiipi, joita ei koskaan toteutettu.
Kaarevaa, modernia Messuhallia kuitenkin laajennettiin, kun vuoden 1952 olympialaiset lähestyivät. Laajennusosaa tarvittiin niin messuja varten kuin olympialaisten suorituspaikaksi. Laajennus noudatteli Aarne Hytösen (1901–1972) ja Risto-Veikko Luukkosen (1902–1972) suunnitteleman alkuperäisen hallin yksinkertaista ja tarkoituksenmukaista arkkitehtuuria. Olympiakisojen aikana kisahallissa kilpailtiin esimerkiksi voimistelussa, nyrkkeilyssä, painissa ja painonnostossa. Kun Helsingin uusi messuhalli valmistui Itä-Pasilaan 1975, jäi rakennus tämän jälkeen pysyvästi urheilukäyttöön.
Ruskeasuon ratsastushalli
Suomalainen hevosurheilu sai ennennäkemättömän piristysruiskeen olympialaisista. Ennen kisoja Suomessa ei ollut lainkaan sisätiloja harjoittelua varten, mutta tilanne korjaantui, kun vuoden 1940 olympialaisia varten rakennettiin mittava maneesi Helsingin Ruskeasuolle.
Martti Välikankaan suunnittelema kaareva ratsastushalli valmistui lokakuussa 1940. Maneesin lisäksi alueelle tehtiin kaksi tallirakennusta, ratsastuskenttiä sekä maastoratsastusrata. Kisojen jälkeen Ruskeasuon talleista ja maneesista tuli tärkeä tukikohta ratsastuksen harrastajille sekä Helsingin ratsupoliiseille.
Olympiastadion
Suomalaiset alkoivat haaveilla omasta suuresta stadionista jo 1910-luvulla, kun suomalaisurheilijat menestyivät ensi kertaa yleisurheilukilpailuissa maailmalla. Unelma lähti konkretisoitumaan vuonna 1928, jolloin hanketta varten perustettiin Stadion-säätiö.
Pitkällisten etsintöjen jälkeen stadionille löytyi sopiva rakennuspaikka, ja stadionin arkkitehtuurista käynnistettiin suunnittelukilpailu vuonna 1934. Voittajaehdotus ei vielä sen perusteella selvinnyt, mutta jatkokilpailun jälkeen toteutettavaksi valittiin Yrjö Lindegrénin (1900–1952) ja Toivo Jäntin (1900–1975) ehdotus.
Valmistuessaan vuonna 1938 silloinen Olympiastadion oli tyylipuhdas, yksinkertainen ja kokovalkoinen funkkisrakennus, jonka maamerkkinä oli korkea torni – yksi Helsingin horisontin merkkirakennuksista.
Sotavuosina stadion sai osumia pommituksissa, ja vuoden 1952 kisoja varten sitä oli pakko kunnostaa. Samalla sitä korotettiin puisella katsomo-osalla, jotta stadionille saatiin mahtumaan enemmän katsojia. Stadionin tunnusomaiset, ulospäin levenevät puupintaiset osat rakennettiin nekin vasta 1950-luvulla. Stadionia on rakennettu, muokattu, katettu ja laajennettu lukuisia kertoja tämän jälkeenkin. Viimeisin remontti valmistui vuonna 2020.
Suomenlinnan lautan matkustajapaviljonki
Suomenlinnan merilinnoitus Helsingin edustalla vapautui sotavoimilta yleiseen käyttöön vain muutama vuosi ennen vuoden 1952 olympialaisia. Samoihin aikoihin sinne aloitettiin säännöllinen lauttaliikenne.
Kauppatorille tarvittiin sen vuoksi lippumyymälä ja tila lautan odottelua varten. Suunnitelmat tilattiin Töölön kisahallinkin luoneelta arkkitehtikaksikko Aarne Hytöseltä ja Risto-Veikko Luukkoselta. He suunnittelivat lippumyymäläksi pienen puisen funkkisrakennuksen, jolle linjakkuutta antaa pitkä lippa. Tunnusomaista rakennukselle ovat lisäksi ovien, ikkunoiden ja rakennuksen kulmien pyöristykset.
Rakennus kunnostettiin alkuperäiseen asuunsa vuonna 2021, ja se palvelee edelleen lippukioskina. Suomenlinna on nykyisin Unescon maailmanperintökohde ja suosittu käyntikohde Helsingissä.
Tiesitkö, että nämäkin rakennukset olivat osa vuoden 1952 olympialaisia?
- Uimastadion ja Kumpulan maauimala
- Tennispalatsi
- Hotelli Palace Etelärannassa
- Olympiaterminaali
- Linnanmäki
- Walhalla-ravintola Suomenlinnassa
- Hotelli Vaakuna
Katso myös:
• Perusteellisesti uudistuneella Olympiastadionilla 30-luvun funkkis kohtaa modernin muotoilun >
Teksti: Anna-Kaisa Huusko Kuvat: Niclas Mäkelä